perjantai 6. helmikuuta 2009

Ajolähtö

Teema esitti tiistai-iltana Mikko Niskasen Ajolähtö-elokuvan, joka kuvaa kolmen pihtiputaalaisen nuoren miehen sopeutumista armeijan jälkeiseen elämään, jonka aloittaa vertauskuvallisesti elokuvan tunnuskappaleessa (Isänmaan toivot) kuvailtu ”ensipäivä loppuelämän”.

Ajolähtö on hyvä kuvaus 80-luvun alun Suomesta, jolloin IT-alasta ei vielä tiedetty mitään ja Nokiakin puuhasteli vielä kumisaappaiden, wc-paperin ja kaapelien parissa, ja erityisesti pienen keski-suomalaisen kunnan elämästä ja ongelmista, vaikka siinä onkin mukana paljon Niskasen elokuville tuttuja kömpelyyksiä.

Armeijasta päässeillä pojilla oli pitkä tukka, mikä ei ainakaan vielä 80-luvulla olisi voinut olla mahdollista.

Pojat viettivät ensimmäisen yönsä siviilissä naisen luona, jonka (sukulaisuus)suhde poikiin jäi epäselväksi.

Laten suhde itseään paljon vanhempaan nosturinkuljettajana samassa valimossa työskentelevään Mikko Niskasen esittämän työnjohtajan vaimoon ei ollut kovin uskottava.

Pojat pääsivät armeijasta kesäkuun alussa. Juuso ehti mennä Göteborgiin Ruotsiin työhön ja jatkaa sieltä Norjan Stavangerin öljykentälle. Late seurasi perässä Göteborgiin, pyöri pari viikkoa kaupungin suomalaispummien (jotka olivat muuten oikeita pummeja, jotka olivat menneet työhön Ruotsiin aikaisemmin mutta eivät olleet sopeutuneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan) seurassa, oli jonkin aikaa työssä ja palasi takaisin Suomeen. Pyry pysytteli kotimaisemissa ja iski siinä sivussa kirjastoautonkuljettajan (tai pikemminkin toisin päin). Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti, ja pian sitten juhlittiinkin jo heinäkuussa paikallisilla festareilla.

Rehvakas Juuso oli porukan johtaja. Hiukan yksinkertainen Late, joka elokuvan lopussa haisteli 100A:n pakokaasuja, oli myötäilijä – ja luuseri. Kiltti poika Pyry ei oikein tiennyt, miten päin olla.

Elokuva saattaa vaikuttaa nykynuorten mielestä kesyltä mutta on ehdottomasti monin verroin aidompi, parempi ja uskottavampi kuin Levottomat (n) ja kaikki muukin 90- ja 00-luvuilla tehty skeida. Se on suomalaisittain suomalaisista suomalaisille tehty elokuva, eikä siinä ole lainkaan vaikutteita amerikkalaisista tai mistään muistakaan elokuvista.

Maailma on kuitenkin muuttunut erittäin paljon vajaan 30 vuoden aikana. Vielä 80-luvulla lähdettiin varsinkin Keski- ja Pohjois-Suomesta työhön Ruotsiin ja myös Norjaan, joissa oli tietyillä aloilla työvoimapula. Mitään erityistä ammatti- tai edes kielitaitoa ei vaadittu, vaikka niistä oli tietenkin hyötyä. Kaikille löytyi työtä. Siinä oli pihtiputaalaisnuorellakin mahdollisuus päästä leivän- ja elämänsyrjään kiinni. Toisin on kuitenkin nykyään. Ainoa vaihtoehto taitaa olla TEM:n kortisto.

torstai 5. helmikuuta 2009

Alkoholin vaarat

Viikko sitten kodistaan ritolat ottanut Nora Bhatia, 14, löydettiin tänään kuolleena läheltä katoamispaikkaansa. Ruumiin läheltä löytyi tyhjä vodkapullo, jonka tyttö oli ilmeisesti heittänyt huiviinsa ja sitten sammunut metsään.

Kyllähän puolen litran vodkaleka vie tajun tuon ikäiseltä tytöltä, joka tuskin on vielä ehtinyt tottua sietämään suuria määriä alkoholia.

Sitten syyllisyyskysymys: kuka osti pullon tytölle? Ketä yhteiskunta ja omaiset voivat alkaa syyttää tapahtuneesta? Joku syyllinen täytyy löytää, ainakin median vuoksi.

Tässä on varoittava esimerkki kaikille nuorille, mihin alkoholin (väärin)käyttö voi johtaa: sammut lumihankeen ja palellut hengiltä.

Ruandalainen kansanmurhaaja

Ruandalainen on poliisin epäilyn mukaan syyllistynyt joukkotuhonnan suunnitteluun, johtamiseen ja toteuttamiseen Nyakizun kunnassa Ruandassa 1994, mutta hän kiistää (tietenkin) kaiken. Krp on suorittanut esitutkintaa yhteistyössä Ruandan oikeusviranomaisten kanssa ja kuullut todistajina yli sataa ruandalaista, joista osa on tuomittu Ruandassa osallisuudesta joukkotuhontaan.

Mies on ollut vangittuna Suomessa huhtikuusta 2007, mutta ei ole tiedossa, milloin ruandalainen on saapunut Suomeen.

Poliisi on luovuttanut esitutkinta-aineiston valtionsyyttäjälle, joka suorittaa asiassa syyteharkinnan. Mahdolliset syytteet tullaan käsittelemään Porvoon käräjäoikeudessa, jos se valitettavasti ja hyvin todennäköisesti menee sinne.

”So fucking what?” sanoisi Jungnerin poika (Yleisradiosta). Niin, mitä sitten?

Tapahtuma lieneekin aika tavallista Afrikassa ja verrattavissa lähinnä paikalliseen kansanhuviin. Suurta ihmetystä tässä herättääkin se, miksi Suomen poliisi on tuhlannut suunnattomasti aikaa yhden ruandalaisen nuoruuden hairahdusten tutkimiseen. Paljonko siihen on oikein käytetty veronmaksajien rahaa?

Sata todistajaa ovat tuskin tulleet Suomeen kuulusteltaviksi, vaan Krp:n miesten on täytynyt mennä Ruandaan kovistelemaan. Suomessa vaaditaan yleensä suullisessa oikeuskäsittelyssä todistajia oikeuteen kuultaviksi, mikä tarkoittaa sitä, että reilut sata ruandalaista lennätetään Suomeen. Ruandalainen saakin varmasti pitkän vankeustuomion (täysihoidon) ja pääsee rikastuttamaan jonkin vankilan kulttuuria.

Mitä olisi sitten pitänyt tehdä kaksi vuotta sitten, kun ruandalaista alettiin epäillä? Mies olisi pitänyt yksinkertaisesti karkottaa maasta eli palauttaa takaisin Ruandaan. Tutsit olisivat varmasti mielellään ottaneet kansanmurhaajansa vastaan, ja ongelma olisi poistunut nopeasti – ja mikä tärkeintä, se ei enää olisi ollut Suomen ongelma!

Mitä ihmettä tämä kaikki kuuluu Suomelle? Ruandalainen ei nimittäin ole tehnyt mitään rikosta Suomessa. Mitä Suomi haluaa taas esittää maailmalla? Jotakin oikeusvaltion mallioppilastako? Tässä näkyvät vain suomalaisille opetettu nöyryys ja nöyristelynhalu, joita valloittajat Ruotsi ja Venäjä ovat opettaneet.

Suomelta löytyy hirveä häpeätahra oikeushistoriasta. Presidentti Risto Ryti tuomittiin 1946 kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen vain siitä syystä, että hän armeija tukenaan puolusti Suomea Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Nykyajan vankila on kuin viiden tähden hotelli verrattuna 40-luvun kuritushuoneeseen.

Taas kerran ovat tyhmät suomalaiset viranomaiset sotkeentuneet asiaan, josta eivät ymmärrä mitään ja joka ei heille kuulu, mutta tekevät sen voidakseen mielistellä EU:ta ja muita suurvaltoja. Ja veronmaksajat maksavat jälleen kerran nöyrästi laskun.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Kotineekeri

Syyskuusta lähtien maahan on saapunut keskimäärin 500 uutta ”turvapaikanhakijaa” kuukaudessa – sitaatit siksi koska enemmistö taitaa olla Raimo Ilaskiven lanseeraamia elintasopakolaisia, jotka tulevat vain täysihoitoon Suomeen. 500 kuukaudessa tarkoittaa siten 6000 tulijaa vuodessa.

Koska maahan saapuneet ovat viestineet vielä lähtömaissa oleville uusille täysihoitoon haluaville maanmiehilleen Suomesta valtiona, joka ottaa tulijat avosylin vastaan ja jossa lainsäädännössä olevien erilaisten porsaanreikien vuoksi maassa oloa voi pitkittää jopa useita vuosia ennen karkottamista, on varsin luultavaa, että kuluvana vuonna maahanmuuttajien lukumäärä lyö kaikki aikaisemmat ennätykset. 6000 maahanmuuttajaa on virallisella taholla vain varovaisesti esitetty arvio, mutta 10.000 voi hyvinkin olla toteutuva lukumäärä – ja varsinkin jos Astrid Thorsin uusi ulkomaalaislaki hyväksytään sellaisenaan.

Kuten aikaisemmin on kerrottu, kaikki vastaanottokeskukset ovat täynnä, minkä vuoksi osa muuttajista on jouduttu sijoittamaan yksityisiin majoitusliikkeisiin. Sopivia motelleja ei varmastikaan ole kovin paljon, eikä yleinen hotellikaan ole kovin hyvä sijoituspaikka, koska ensinnäkin se on liian kallis veronmaksajille ja toiseksi tasonsa säilyttämisen vuoksi ja muiden vieraiden viihtyvyyden takaamiseksi tuskinpa kovinkaan moni hotelli ottaisi näitä vieraikseen.

Apu löytyy kuitenkin lähempää kuin moni osaisi arvatakaan, ja se on yksityismajoitus. Monissa maissa jotkin perheet ottavat ns. vaihto-oppilaan vajaaksi vuodeksi luokseen asumaan, mitä pidetään parhaimpana keinona oppia kieltä ja tutustua maan tapoihin ja kulttuuriin. Suomessakin tätä harrastetaan vaikkakaan ei kovin yleisesti.

Maahanmuuttajan kotiin ottamisessa olisi kyse aivan samasta asiasta ja siitä voitaisiin vielä maksaa. Suomalaisperheessä olevaa vierasta kutsuttaisiin kotineekeriksi.

Kyllä siinä somalin kelpaisikin opetella suomalaisille tavoille ja oppia suomea asuessaan Horttanaisen perheessä. Vastavuoroisesti somali voisi opettaa Horttanaisille somalia ja islaminuskoa. Järjestelyssä lyötäisiin ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Jos sopeutuminen perheeseen onnistuisi hyvin, kotineekeristä voitaisiin tehdä virallinen perheenjäsen, eikä tämän tarvitsisi myöhemmin perustaa omaa taloutta. Ja jos perheessä olisi naimaikäisiä lapsia ja kotineekerikin olisi ns. sinkku, perhe saisi helposti hyvän vävyn tai miniän. Tällä tavalla tehtäisiin Astrid Thorsin haluama monikulttuurinen Suomi.

Maahanmuuttoa kannattavat (RKP ja vihreät) voisivat näyttää muille kansalaisille esimerkkiä ja ottaa ensimmäisinä muutaman maahanmuuttajan luokseen asumaan. Siinä saattaisivat sitten heidänkin silmänsä avautua näkemään näiden tulijoiden todellinen luonne.

Muidenkin maahanmuuttoa kannattavien puolueiden kansanedustajat ja jäsenet voisivat ottaa kotineekerin. Seuraava vastaanottajaryhmä olisivat hyvätuloiset valtion virkamiehet jne. Suomessa lieneekin noin kaksi miljoonaa kotitaloutta, joista vähintäänkin joka kymmenes täyttäisi vastaanottajaperheen korkeat vaatimukset, sillä eihän nyt itseään kunnioittavan somalin arvolle oikein sopisi mennä asumaan mihin tahansa työläisperheeseen.

Jos puolet näistä ottaisi kaksi ja toinen puoli yhden kotineekerin, voitaisiin kaikkiaan sijoittaa 300.000 maahanmuuttajaa. Siinä olisi sijoitusreserviä nykyisellä maahanmuuttovauhdilla jopa pariksi kymmeneksi vuodeksi eteenpäin.

Koska kansalaisissa on jo niin paljon maahanmuuttoa kannattavia, halukkaiden vastaanottajaperheiden löytämisessä ei pitäisi olla vaikeuksia, niin että ketään ei tarvitsisi pakottaa ottamaan kotineekeriä.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Suomalaista kehitysapua

Afrikkalaiseen kulttuuriin kuuluu, että naiset tekevät peltotyöt monien muiden kotitöiden ohella. Miehet sitä vastoin keskittyvät olennaiseen eli juopottelevat, käyvät huorissa, ”parantavat” maailmaa ja lepäilevät apinanleipäpuun varjossa. Tuollainen kulttuuri selittää hyvin Afrikan neekerivaltioiden takapajuisuuden.

Suomen ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto huomasi tämän ”epäkohdan” 70-luvulla, ja silloinen hallitus päätti yrittää korjata tilanteen suomalaisten veronmaksajien auliilla avustuksella. Eräässä bilateraalisessa projektissa veronmaksajat lahjoittivat erääseen Afrikan maahan Suomessa valmistettuja traktoreita, jotta neekerinaiset vapautuisivat raskaasta peltotyöstä ja maanviljelystä tulisi koneellistettuna niin kevyttä, että laiskat neekerimiehetkin jaksaisivat tehdä sitä.

Paikallisten virkamiesten lahjonnan, jotta traktorit saatiin toimitettua perille, ja muiden kommellusten jälkeen alkoi projektin seuranta. ”Hyvää tarkoittavalla” lahjoituksella ei käytännössä ollut mitään vaikutusta vanhan tilanteen korjaamiseksi: naiset tekivät edelleenkin samaa työtä kuin ennenkin mutta miehet ajoivat nyt uusilla traktoreillaan naapurikylään juopottelemaan ja huoriin.

Huollon puutteen ja osaamattomuuden vuoksi traktorit vikaantuivat nopeasti ja menivät epäkuntoon ja viimein kaikki palautui takaisin ennalleen. Suomen veronmaksajilta lypsetyt kehitysapurahat menivät taas kerran kuin Kankkulan kaivoon.

Johanna Tukiaisen kahdet kasvot

Edustus-Johanna

Tällaisena olemme tavallisesti tottuneet näkemään Tukiaisen, ja tällaisena tanssijatar haluaa näyttäytyä julkisuudessa.

”Luonnonkaunis” Johanna

Tältä näytti siviili-Tukiainen 2007, mutta tällaisena hän ei halua esiintyä julkisuudessa. Mitenkähän kuva pääsikin lipsahtamaan julkisuuteen..?

Kasvovärit saavat todellakin ihmeitä aikaan! Tässä pätee myös vanha kansansanonta: moni kakku päältä kaunis mutta silkkoa sisältä.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Liisa Jaakonsaari

Liisa Jaakonsaari on Ilkka Kanervan ohella yksi pisimpään eduskunnassa olleista kansanedustajista. Jaakonsaarella tulee tänä vuonna täyteen 30 vuotta. Veronmaksajat ovat elättäneet entistä oululaista ”toimittajaa” jo 30 vuoden ajan saamatta käytännössä mitään vastineeksi.

Jaakonsaarella on toinenkin yhtäläisyys samanlaisen luuserin Kanervan kanssa: hän toimi työministerinä Paavo Lipposen hallituksessa vuosina 1995–1999. Kanerva hoiti samaa pestiä yhtä tyhjin tuloksin edelliset neljä vuotta Esko Ahon hallituksessa vuosina 1991–1995.

Pikku-Liisan vasen silmä pyrki jo nuorella iällä Oulun horisontista katsottaessa tähyilemään itään päin, mihin kotikasvatuksella on tietenkin ollut suuri vaikutus. Sosialistisen Suomen rakentamisen yrittämisestä (josta ei onneksi tullut mitään) muodostuikin Jaakonsaaren elämäntehtävä.

Jaakonsaari pääsi ylioppilaaksi vasta 21-vuotiaana. Ehkäpä koulunkäynti tuotti yksitotiselle tyttöselle vaikeuksia, ja siksi valkolakkiin meni pari vuotta keskimääräistä kauemmin. Eduskunnan internet-sivun mukaan ylioppilastutkinto on Jaakonsaaren ainoa tutkinto (koulutus).

Jaakonsaari teki varsinaisen ”työuransa” sosiaalidemokraattisessa Pohjolan Työ -lehdessä, joka lieneekin sisällöltään ilmaisjakelulehden tasoa. Työura siviilissä kesti peräti viisi vuotta, kunnes Suomen valtio järjestyi palkanmaksajaksi.

Jaakonsaari on ilmoittanut lähtevänsä tavoittelemaan paikkaa europarlamentissa, jossa häntä näyttää houkuttelevan eduskuntaa paljon parempi palkka ja kuvitelma, että hänellä olisi jotakin annettavaa Suomelle Brysselissä.

Uudemmassa kuvassa oikea silmä on kääntynyt länteen päin, mikä selittänee Jaakonsaaren myönteisen suhtautumisen NATO-jäsenyyteen.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Afrikkalaissiirtolaiset

”Noin 300 afrikkalaissiirtolaista saapui kalastusaluksella Maltalle sunnuntaina. Saarelle ei ole saapunut vuosiin kerralla niin monta siirtolaista.”

Näin kertoo Helsingin Sanomat, joka yrittää aivopestä suomalaiset uskomaan, että maahantunkeutuja onkin vain haluttu siirtolainen. Kun sanaa 'siirtolainen' toistetaan laittoman maahantunkeutujan yhteydessä riittävän monta kertaa suomalaisille, nämä alkavatkin pian uskoa, että tulijat ovatkin vain toivottuja siirtolaisia. Tällä tavalla toimii propaganda, josta on kerrottu aikaisemmin.

Kyllähän noista siirtolaisista riittää varmasti muutama Suomeenkin.

Astrid Thors, velvollisuutesi kutsuu! Menehän hakemaan lapsesi Suomeen!

Lex Nokia

Lex Nokiasta eli ns. urkintalaista, joka on sähköisen viestinnän tietosuojalain muutosesitys, äänestetään eduskunnassa kahden viikon kuluttua. Koska kyseessä on tavallinen laki, sen hyväksymiseen riittää yksinkertainen enemmistö eli Masa Vanhasen määräysvallassa olevien hallituspuolueiden edustajien äänet. Esityksen läpimenoa pidetään varmana.

Lain myötä urkintaoikeuden saisivat yritysten lisäksi kaikki tahot, joilla on oma viestintäverkko, kuten esim. virastot, kirjastot, yliopistot, koulut ja taloyhtiöt.

Klassisen oikeuden professorin Jukka Kekkosen mielestä Suomessa on jo pitkään tietoisesti lisätty kansalaisten kontrollia, jossa Lex Nokia on vain osa tätä kehitystä.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta pyysi lausunnot lakiesityksestä kahdeksalta oikeustieteen professorilta, jotka tyrmäsivät yksimielisesti lain perustuslain vastaisena.

Liikenneministeri Suvi Linden on tehnyt tehokasta taustatyötä taivuttaessaan hallituspuolueiden puheenjohtajat esityksen taakse. Voidaankin siten katsoa, että Lindenillä on ollut merkittävä osuus siinä, että Nokia saa nyt, mitä se haluaa.

Tuskinpa Linden on nähnyt kaikkea vaivaa lain eteen saamatta itse siitä mitään hyötyä. Toimiessaan Paavo Lipposen hallituksen kulttuuriministerinä vuosina 1999–2002 Linden myönsi 170.000 euron avustuksen Oulussa sijaitsevalle Sankivaaran golfkeskukselle, jossa hän itse perheineen oli osakkaana. Kun asia tuli julkisuuteen, Linden joutui eroamaan ministerintehtävästään.

Tuskin kenenkään tarvitsee lainkaan ihmetellä, jos Linden nimitetään tulevaisuudessa Nokian hallitukseen, jonka jäsenelle maksettiin viime vuonna palkkiona 130.000 euroa. Nokia nimittäin muistaa varmasti hyväntekijänsä.

Sunnuntaikevennys

Onkohan siinä Michael Jackson pikkuneekerinä aloittelemassa uraansa?
Site Meter